lauantai 13. tammikuuta 2018

Höpsähtäneet

Olemme maastoilleet, kuinkas muuten. Parasta on ollut sää, kuivaa ja pakkasta. Mutta lunta odotan edelleen ja kymmenen päivän ennusteessa sitä ei ole luvassa. Pakkasten myötä ovat maastoreitit kovettuneet ja toinen este oli Rauhalan kuusimetsän kaato. Sinne tuli metsätraktoreita ja melkoinen vilske kävi. Menimme viikolla silti Tuikun kanssa reitille, mutta päätimme palata takaisin Rauhalan mäen päälle kivuttuamme, sillä työnteko oli kesken ja melkoinen trafiikki, joten olisimme olleet hidasteena. Tässä oli hyvä keino myös totuttaa Tuikkua vähän järeämpään kalustoon ja katselimme kun metsäkone kaatoi puun. Se puun kaatuminen olikin erityisen jännää ja siinä Tuikku pienesti empi etuosallaan poistuako paikalta vai katsoa, mitä tapahtuu.

Tästä johtuen olemme menneet Ahtialan kartanon reitillä. Maasto-osuudesta ei kovin pitkä tule, mutta olen mennyt mäkeä ylös ja alas kahteen kolmeen kertaan, käyneet kävellen rantaa katsomassa ja palanneet tallille. Yleensä Huhtasaarentielle palattuamme olen noussut satulasta taluttamaan ennen siltaa. Näin pääsee hyvin palautumaan ja itsekin saan liikuntaa.









Meillä on mennyt hyvin Tuikun kanssa, toisaalta olen kokenut, että olen ollut liian vaativa. Ikään kuin olisi tiukka lukujärjestys, mitä noudattaa syystä, että (vanhan toistoa) a) ei liho b) kunto pysyy hyvänä c) edistää terveyttä jne. Olen yrittänyt hieman höllätä omaa tunnollista ylisuorittamista ja nämä kerrat kun Jari tulee mukaan ovatkin enemmän sellaista rentoa yhdessäolemista, kuvaamista ja jaettua yhteistä harrastusta. Tämän päiväinen retki olikin mukava. Tuikulla on ikään kuin lupa ottaa löysemmin ja se saakin paljon erityishuomiota. Ahtialan kartano on autioitunut ja siinä näkyy vielä vanhaa loistokkuutta, vaikka paikat ovat selvästi rapistuneet. Pidän näistä maastoista, mäntypuista, neulasten peittämistä poluista ja nämä maisemat sopivat minulle hyvin. Pidän metsästä, etenkin mäntymetsä kuivine kangaspohjineen, jäkälikkö kivikon peittona, ovat minulle se mieluisin maisema, missä voisin samoilla hevosen kanssa.

maanantai 8. tammikuuta 2018

Laukkasuoraa

Joulukuuhun päättyi hirvenmetsästyskausi. Peuroja ja kauriita saa vielä metsästää tammikuun loppuun. Tässä viime viikolla sateisena, pimeänä iltana ajoin Lohjansaarentietä kotiinpäin. Vastaan tuli pitkillä auto, näkyvyys huono häikäisyn vuoksi ja auton takaa olikin tulossa peura, kaunis kuin mikä. Mutta onneksi se epäröi, ei vielä lähtenyt ylittämään vaan malttoi "odottaa" että pääsin ohi. Säät ovat olleet loppiaiseen asti sateisen harmaita. Loppiaista edeltävänä torstaina lähdimme Tuikun kanssa maastoon ja suuntasimme Iivarintielle. Iivarintie on Rajasaaressa ja tälle tielle päästäkseen on ylitettävä Lohjansaarentie. Kuljemme ison todennäköisesti entisen navetan ohi, mikä on pidetty kunnossa, maalattu. Piha-alueella on myös katos, missä ovat traktorit ja aurat suojassa, päärakennus ja sitten on tästä navetan vieritse sen päädyssä tien vastapuolella metsästäjien talo, mikä on ollut entinen mansardikattoinen asuinrakennus. Tien oikeata reunaa reunustaa auringonkukkapelto. Tätä kuljemme joka kerta kun lähdemme Iivarintien pätkälle. Tälläkin kertaa oli traktori pihalla, sokerijuurikkaat maassa ja taukopaikka, missä oli istuimet ympyrässä. Näitä katsellaan ja ohi mennään. Iivarintien pätkä taitaa olla noin puolentoista kilometrin mittainen suurin piirtein. Takaisinpäin tullessa tämä on hyvä laukkapätkä aina sillä varauksella, että mökkiläisiä voi tulla autolla vastaan. Tie ei ole kovin leveä, mutta siinä pääsee juuri ohittamaan hyvin auton ja kärryjen kanssa onkin ohitus kieli keskellä suuta, mutta ratsastaen varsin hyvin.

Tämän reitin menimme torstaina, ja teimme varsin reippaan lenkin. Käännyttyämme takaisin, oli alkuosa jäinen, tämän osan ravasimme ja sulaan päästyämme nostimme laukan. Tuikku liikkui hyvin kuulolla ja lisäsi vauhtia pyydettäessä. Kun saavumme ylämäkiosuuksille, kiihtyy vauhti ja viimeisellä kurvin jälkeisellä nousulla otetaan viimeiset kiihdytykset. Tämä kohta saa aina hevoset innostumaan ja vauhti lisääntyy. Ikään kuin viimeinen rutistus ennen huilia. Ja tekee hyvää hevoselle, päästä menemään yhtäjaksoista laukkaa lisäten vauhtia ja tarvittaessa hidastaen. Teimme reippaan lenkin ja Tuikku oli hikinen, päästä perään asti. On myös sen verran lämpimät säät ja talviturkki päällä, jolloin vähänkin reippaampi meno saa hikoilemaan herkemmin.

Perjantaina menimme kentälle ja se olikin sulanut näiden sateiden tähden ja pinta oli pehmeää. Teimme raviharjoituksia ja tällä kertaa minusta Tuikku ei tuntunut kovinkaan keskittyneeltä. Sitä tuntui enemmän kiinnostavan maastoradan suunta, missä ei näkynyt mitään, mutta keskittyminen ei ollut täysin mukana. Sain kuitenkin Tuikunkin mukaan ja liikkui hyvin, vaadin reaktiota ja sitä sain, mutta kumma kyllä, pitkällä sivulla se ravissa askeleen pidentäminen alkaa hyvin ja laantuu pitkän sivuun päätyä lähestyttäessä ilman pyyntöä. Ikään kuin ennakoiden, että näin sitä on tehty ennenkin. Näitä hevosen ennakointeja eli pyrkimystä tekemään asioita jo ennen kuin on pyydetty olenkin yrittänyt välillä sekoittaa. Tehden ihan jotain muuta kuin pari edellistä kertaa.

Lauantaina otimme kevyemmin. Loppiaisena tuli Jari mukaan ja tarkoitus oli tehdä tammavarsan  kanssa ohjasajoa, mikä muuttui kärryajeluksi ja ensimmäistä kertaa pääsi tallinpitäjä oman varsansa kanssa kärryjen kyytiin. Kerran on ollut valjastettuna kärryille ja maastakäsin kokeiltu, miten toimii. Tammavarsa on parivuotiaaksi kääntynyt, eläväinen ja kuitenkin niin järkevä suomenhevonen. Vaikka kaverien kanssa otetaan välillä matsia, noustaan pystyyn, koetellaan kavereiden hermoja, saatetaan lauma säntäilemään ympäriinsä, niin silti ihmisen kanssa toimiessa niin järkevä hevonen. Ennen kärryajoa juoksutettiin kentällä Tuikun kanssa. Jari oli kuvaamassa ja aina varsa tuli portille puhisemaan, sitä vastoin Tuikku juoksi osuutensa säntillisen kuuliaisesti ikään kuin näin on aina määrätty, tehdään siihen asti kun on lupa lopettaa. Olimme jo ennen näitä harjoituksia käyneet Tuikun kanssa maastossa kevyen, lyhyen lenkin. Saatiin videoituakin meidän loppiaisen tekemiset. Kotiin päästyämme oli niin täyteläinen olo ja autossakin ihmettelin, miten sitä voikaan unohtaa kaiken muun kun on tallilla. Keskittyminen hevosiin on kokonaisvaltaista. Näiden kanssa kaikki muu unohtuu ja samalla tulee ulkoiltua.




keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Uutta kohti

Vuosi vaihtui, taakse jäi hyvät muistot. Tuikku on ollut tyytyväinen paikkaansa, samoin minä. Kaikkea on tehty yhdessä, rutiinit toistuvat ja arki soljuu eteenpäin. Tuikun kanssa ei ole ollut mistään vääntämistä, kaikki on tehty. Välillä on toki laiskuus iskenyt, molempiin. Ainakin minuun näin viimeisinä päivinä kun talvesta ei ole tietoa ja sää vaihtelee. Tuikustakin huomaa, että välillä voisi vain loikoilla kaverien kanssa. Komentaa varsaa ja pitää sitä järjestyksessä, mutta aina on lähdetty työhön ja mistä tiedän sen olevan tyytyväinen. Tuikku tulee jo valmiiksi pihattoon odottamaan, milloin lähdetään. Siltikin, vaikka välillä joutuu aitojen sisälle tai mikä ikävintä tarpomaan lätäköistä, mutaliejusta, märistä poluista. Ja jos tekisi välillä mieli jättää ratsastus väliin, on liikutuksella hevoselle tärkeä merkitys, ylläpitää hyvää kuntoa, vatsan ja suolen toimintaa ja viimeisenä, ettei pääse lihomaan. Vaikka senkin kohdalla välillä tuntuu, että mitä väliä. Haittaako se jos nyt vähän lihoo. Kun kerran on päässyt kunnolla lihomaan, ei enää ihan samaan rumbaan halua joutua. Ne kilot tulevat joutuisasti, mutta se kilojen karistaminen ei käykään ihan yhtä helposti.


Olemme liikkuneet samalla tavoin kuin ennenkin, säistä huolimatta, huolimatta siitä, että viitsiikö ja huvittaako. Sitä on mentävä. Toisaalta tehdyn lenkin jälkeen on hyvä mieli, Tuikku saanut sopivasti rasitusta. Toki en tiedä, osaako se arvostaa samalla tavalla kuin itse. Mutta tyytyväinen se on. Nyt kun pohjat ovat jäiset, kenttäkin jäätynyt, hiekalla ja liukas, kävimme vuoden ensimmäisenä päivänä kentällä. Liikuimme käynnissä ja ravissa. Liike on selvästi matalampaa kuin silloin kun kenttä on sula ja pehmeä. Muutoin liikutaan hyvin. Kävimme kierroksen maastoesteradalla, siitä takaisin kentälle. Aloitimme harjoitukset käynnistä, siitä siirtyminen pysähdykseen. Seuraavaksi otimme mukaan jo peruutukset, siitä raviin jne. Emme kovin kauan olleet kentällä, jatkoimme maastoon, menimme ylös polkua pitkin ja siitä metsäpolulle ja takaisin tallille.

Tuikulla oli vapaa uudenvuodenaatto, lauantaina kävimme tekemässä lenkin ja menimme reippaasti. Näin sai sitten jäädä odottamaan uuden vuoden rakettien paukutusta ja hyvin oli pihattolaumassa mennyt ilta, olivat olleet tiiviisti yhdessä ja kuullostelleet. Tulevalta vuodelta odotan vain sitä, että pysymme terveinä, pääsemme pariin matkaratsastuskisaan ja koemme Tuikun kanssa yhteisiä, mukavia hetkiä. Voisimme vähän kehittyä sileällä jos siihen kiinnostusta riittää. Mutta maastoilu on se, mikä sopii meille molemmille. Ensimmäisen työpäivän jälkeen viimeinen asiakas siirrettiin toiselle päivälle ja pääsinkin hyvissä ajoin tallille. Mukava vuoden aloitus siltä osin. Lumet olivat sulaneet sateiden myötä ja Tuikku oli ulkona. Sieltä se tuli pihaton suojiin, niin tammavarsakin. Jonka Tuikku sitten hääti pois portin edestä, kyllähän se tietää, että se pääsee aina ensin. Alkoi olemaan jo lähes pimeää kun pääsimme liikkeelle ja maasto meni hyvin. Pari laukkapätkää, ravia ja käyntiä pääasiassa. Pohjat ovat paikoin jäiset ja päälle satanut vesi tekee niistä liukkaita. Olemme pariin kertaa Tuikun kanssa pimeällä sammuttaneet otsalampun. Ja näkee ilmankin varsin hyvin. Tunnelma on omanlaisensa, maisematkin erottuvat pimeydestä huolimatta tummina silhuettina. Hyvin pystyisi liikkumaan, metsäteillä ja poluilla valo on hyvä olla, jotta näkee paremmin pohjan epätasaisuuden, kiven ja kantojen vuoksi, mihin kavionsa asettaa. Mutta tasaisilla teillä voi mennäkin ilman lampun valoa.

Joskus voi onnistua selfiessä...

... tai sitten ei.

torstai 28. joulukuuta 2017

Puuhailuja

Tämäkään talvi ei taida tehdä poikkeusta menneistä talvista. Epävakaista, sadetta, jääkelejä, välillä lunta, räntää, vettä. Ja aiheuttaahan tämä liikkumiselle omat haasteensa. Hevosella on onneksi kunnon hokit alla, joten liikkumaankin päästään. Tuikkukin on liikkunut keleistä huolimatta. Reippaasti, hikilenkkejä, kevyempiä palauttelupäiviä. Aattoaamun aloitimme reippaasti, Jari mukaan kameransa kanssa ja
kovin suuria tavoitteita minulla ei ollut. Jarilla sitä vastoin oli omat suunnitelmansa kuvaamisen suhteen ja sen mukaan liikuimme. Kenttä oli aurattu jo ennen pakastumista, se oli tasainen, mutta säiden vaihteluista johtuen liukas. Menimme kävellen, teimme siirtymisiä, peruutuksia. Ja videotakin saatiin. Siirryimme pellolle. Se ei ollut liukas, mutta pohjaltaan parempi, paikoin märkä ja upottavuus toi mukanaan omat haasteensa. Ja sen huomasi Tuikun liikkeestä selästä käsin, vaikka kuvia katsoessa mielikuva ja se, miltä meno näytti ei vastannut toistaan. Tuikku liikkui olosuhteisiin nähden hyvin, mutta se tuntemus selässä kun huomaa, ettei liikuta ihan niin mielellään kuin on menty kentällä kun on hyvä, sula pohja. Nyt oli jäistä, välin upottavaa ja märkää. Kastuuhan siinä "tassut".

Joulupäivä oli ansaitusti vapaapäivä. Tapaninpäivänä lähdimme Tuikun kanssa reippaalle lenkille, sulatellen molempien omaa ylimääräistä vararavintoa ja Tuikullekin toki tekee hyvää pitää kiloja kurissa. Teimme normaalin lenkin ja liikuimme reippaassa tahdissa hikeen asti. Sää oli hyvä ja saimme tehtyä laukkaosuuksia, raviakin päästiin menemään. Liikuimme teiden keskustassa niittyosuuksilla, sen verran on pehmeä, märkä pohja. Paikoin on vielä jäljellä lunta, jolloin keskusta ei ole tallaantunut. Autoilla kun on liikuttu, on se painanut ajourat ja kun ne ovat jäätyneet, on ne liikkumisen kannalta liukkaampia. Tuikullakin oli jonkin verran virtaa ja innostusta, kotiinpäin mennessä kävimme tutun metsäpolun kävelemässä ja näin saadaan vähän palauteltua juoksuosuuksia. Videonkin tein meidän Tapaninpäivän ratsastuksesta. Nämä ovat siitä hyvät tallenteet, että vuodenaikojen ja säiden vaihtelut näkyvät. Ja eipä tänäkään Tapanina lunta juurikaan ollut.


Oma arkeni alkoi ja välipäivät töissä, mutta töiden jälkeen suuntasinkin Tuikun kanssa maastoon. Tällä kertaa kevyttä lenkkiä, karvasatula alla, pimeällä ja kamera mukana. Hieman tihkutti vettä ja tiet ovat liukkaita. Mutta siltikin Huhtasaarentie on yllättävän hyvässä kunnossa ja sitä se on ollut kelirikonkin aikaan. Pysynyt kuivana eikä kertaakaan ole ollut sillä tavoin kurainen, että olisi upottavia kohtia. Metsä- ja niittytiet ovat sitä vastoin olleet melko kuraiset, märät, mutta liikkumaan on päästy.


lauantai 23. joulukuuta 2017

Hyvää Joulua

Tuikun kanssa liikumme säännöllisesti joulusta huolimatta. Joulupäivä jää vapaaksi, mutta muutoin sulatamme molemmilta ylimääräistä pois. Satula tuli toppauksesta ja sehän on hyvä, kuten alussakin. Viime talvi se oli liian ahdas, puristi. Nyt kävi liian leveäksi ja varmasti laihtumisen myötä osa lihaksistakin pudonnut, vaikka liikummekin. Mutta vähitellen löydetään ne piilolihaksetkin oikeille paikoilleen. Kuviakin tuli tänään otettua, tallilla väki kokoontui viettämään joulun aloitusta glögin ja leivonnaisten kera.










maanantai 18. joulukuuta 2017

Huoltopäivä

Tuikulla oli kolmen päivän vapaa. Takakenkä oli jo irtoamassa, joten se otettiin pois ja sai lisävapaita. Tänään maanantaina Tuikulla oli kengitys ja sekin meni hyvin. Saatiin uudet kengät ja nastat alle, eteen neljä, taakse kuusi nastaa. Ja näillä on mennyt hyvin, tilsakumit laitettiin myös.

Kengityksen jälkeen lähdimme maastoesteradalle, missä ensimmäinen kierros käyntiä, toinen kierros käyntiä ja ravattiin puolesta välistä. Kolmannella kierroksella jo laukkaosuudet, neljännellä reipas, viides käyntikierros, kuudennella mentiikin jo laukkaa ja ravia. Tästä siirryimme maastoon. Tieosuudet ovat jo liukkaita ja kovia. Metsäteillä oli taas lunta ja näillä osuuksilla päästiinkin reippaammin. Tehtiinkin reipas lenkki ja otin muutamia valokuvia. Kävelimme Rauhalanmäeltä tallille rinnakkain ja Tuikku pystyy tulemaan mukana ilman ohjista kiinnipitämistä.

Iltapäivästä satulansovittaja katsoi satulan, Albion Legend K2 ja sanoi, että satula on hyvä, sopii Tuikulle hyvin, mutta on sen verran laihtunut, että joudutaan edestä toppaamaan, edestä käynyt leveäksi. Joten satula lähti topattavaksi ja saadaan se ennen joulua.

Karenko tulikin sitten illasta ja takapolvi tarkastettiin, eikä ollut mitään vaivaa eikä huomautettavaa. Joten normaalisti liikutusta kuten tähänkin asti.










torstai 14. joulukuuta 2017

Luottamus 3

Luotanko hevoseeni? Siinäpä kysymys. Minullekin. Kuten kirjoitinkin viikonlopun lauantaista ja siitä, miten epätavanomaisesti Tuikku käyttäytyi. Olemme olleet Tuikun kanssa yhdessä jo yli kolme vuotta. Luottamus on kasvanut puolin ja toisin. Välillä ollut kausia, jolloin sitä on koeteltu, on oltu herkempiä säikkymään, otettu kimmoketta vähästäkin, miettinyt vaihtoehtoja, syitä. Niitähän löytyisi monia: selkä, jalat, vatsa ja kaikille perusteensa, jokainen väittämä voisi olla oikea. Hiekkaa vatsassa, mahahaava, nivelvaivat, lanneranka. Näistä jokainen syy voisi olla Tuikun käytöksen takana ja pitääkin paikkansa.

Perusluonteeltaan Tuikku on rauhallinen ja vakaa, hieman hösöttävä, kiirehtivä, huolestuvakin, mutta ei reakoi suuresti. Säikkyminen voi olla säpsähdys, paikallaan hypähdys, kiemurtelua banaanina, mutta se jää siihen. Tilanteesta selvitään vähäisellä huomiolla, jatketaan eteenpäin, ja maastoilussa rentous tulee näkyviin. Jotkut kohdat saavat aistit herkemmäksi ja kun on todettu, ettei tarvitse asiasta huolestua, se onkin siinä. Lauantai oli normaalikäytökseen poikkeavaa. Ja mietinkin, että niinköhän vatsassa on jotain, olihan meillä rehuun reakointia ja sen jälkeen vielä jonkin aikaa, mutta tasoittunut. Entäs jos jotain jäikin.

Aina ei löydy selitystä ja onhan päiviä, että säpsytään enemmän, on vireyttä, ei ole mielenkiintoa, innostusta. Eikä näistä numeroa tehdä, mutta tavanomaisuudesta poikkeava käytös herättää kysymyksiä kuten lauantainen. Lähdimme eilen pitkästä aikaa kaverin kanssa käyntimaastoon. Karvasatulalla ja rennosti. Tuikun kanssa liikumme reippaasti, mutta nyt olikin vaihtelua käyntimaasto. Tiistaisen lumisateen jälkeen oli lunta edelleenkin, tien pohjat jo hivenen koppuraiset ja liukkaat. Kävimme tekemässä samoja reittejä kuin tiistainakin, tosin Rauhalanmäen alta käännyimme takaisin. Ja tällä maastolla selvisikin, että tuon Rauhalan mäen tien ojan pientareella on peuran suolet vielä jäljellä ja siinä oli vielä ollut lauantaina veret ja suolet selvästi esillä. Hirvenmetsästäjät olivat olleet jahdissa aamupäivästä ja me Tuikun kanssa tulimme maastoon tämän jälkeen. Minä en edes huomannut suolenpätkiä ja verta, vaikka ne niin selvästi olivat siinä näkyvillä ennen kuin kaveri ne osoitti, mutta Tuikkuhan on haistanut ja nähnyt. Ilmankos tällä osuudella oltiinkin kovin jännittyneitä sekä pitkin maastoreittiä, tämä paikka kun ohitetaan tullessa ja mennessä. Sekin vielä, että Rauhalan mäen jälkeinen reitti, missä liikkuu peurat ja hirvet metsässä ja pusikoissa. Panikoineet varmasti kun Tuikun kanssa tulemme kun on aamujahdista selvitty ja uusi kulkija taas tulossa. Tämä mitä todennäköisemmin on ollut syynä Tuikun erikoiseen käyttäytymiseen. Niin näillä maasto-osuuksilla kuin palatessa kun jouduimme toiseen kertaan ohittamaan teuraspaikan. Ja minä en edes arvannut katsoa tien varsiin. Hevonen pysyi hyvin käsissä, mutta mielentila oli selvästi jännittynyt ja pelkoa, jälkimmäistä kun ei ole tullut esiin normaalisti maastoillessa. Hevoset ovat viisaita, itse kun osaisikin aina ymmärtää, mitä omakin yrittää kertoa. Eilen tuli sellainen ahaa-elämys kun kuulin kaverilta aamujahdista ja näin teuraspaikan. Palaset loksahtivat paikalleen, hämmästys valtasi mielen sekä sen, miten viisas se oma hevonen on💗. Kun sitä oppisikin ymmärtämään vieläkin paremmin.

Ja entäs kelit. Tänään tiet liukkaita, mutta tallilla pystyy menemään kentällä, pyöröaitauksessa ja mikä parasta, maastorata on käyttökunnossa. Oli lunta, pohja märkää, mutta ei liukasta. Ja niin lähdimme Tuikun kanssa tälle radalle, kolme kierrosta käyntiä, Tuikku oli vireä, kaikki tuntui olevan jännittävää, metsässä olevat laitteet, siniset pöntöt, auton renkaat. Oli mentävä pyöröaitaukseen, sillä virtaa oli sen verran, että pyörössä juoksutusta ja sen jälkeen takaisin selkään ja radalle. Tuikussa oli puhtia ja ensimmäinen laukkaosuus ylämäkeen meni hieman hätäiseksi, toisella kierroksella jo paremmin ja kunnon spurtit, laukattiin tarhojen kohdalle. Tuikulla oli virtaa edelleenkin. Mentiin taas radan alamäki, nostettiin oikea laukka, mukavan reippaasti eteenpäin, laukkaa lyhennettiin, hyvin liikkui alla ja siirryttiin raviin. Kaarroksesta taas laukkaan ja kyllähän taas lähdettiin. Mentiin muutama kierros ja olihan Tuikku hionnut. Viimeinen kierros käyntiä. Voi kun olikin virtaa ja vauhtia. Onnistunut harjoitus, vaikka alussa mietinkin, mitähän tästä tulee. Mutta onhan se hyvä, että hevosessa on virtaa ja intoa.

Tämän jälkeen Tuikun ruoka ja otinkin tammavarsan. Sen kanssa menimme pyöröön ja juoksutin tammaa. Vaihdettiin suuntaa, välillä vauhtia, mutta pääasia, että virtaa saatiin pois. Tämän jälkeen liinat kuolaimiin ja ratsastusvyön lenkeistä läpi ja ohjasajoharjoitukset kentällä. Ja menikin hyvin. Varsahan toimi hienosti, vaikka portin kohdalla välillä neuvoteltiin pitäisikö jatkaa vai saako mennä pihattoon syömään nappulansa. Hienosti toimi tammavarsa ohjasajossa. Nämä onnistuneet hetket ovat mukavia. Huomata, että yhteistyö tammavarsan kanssa toimii, vaikka on sillä selvästi omakin mielipide ja kokeilee, onko ihan pakko. Mutta rauhallisuus ja päättäväisyys sekä kehuminen tuo tulosta. Varsahan toimii hienosti.